Osterin uusi koti - Korkeita riuttoja suuriin suistoihin

Ostereiden katoamista Chesapeakenlahdelta kuvaa ehkä parhaiten saalistilasto, jonka mukaan l1880-luvulla pyydettiin jopa 25 miljoonaa osteria vuodessa, kun viime aikoina on jouduttu tyytymään 200 000:een. © U.S. National Oceanic and Atmospheric Administration

Kun kapteeni John Smith saapui Chesapeakenlahdelle nykyisten Virginian ja Marylandin osavaltioiden rajalle 1600-luvun alussa, laivaa uhkasivat jatkuvasti osteririuttojen muodostamat karit. Sata vuotta myöhemmin Francis Louis Michel piti osterien runsautta uskomattoman ja kuvasi niitä neljä kertaa brittiläisiä sukulaisiaan suuremmiksi. Valkiseksi kullaksikin kutsutut amerikanosterit (Crassostrea virginica) pystyvät sietämään laajoja vaihteluita lämpötilassa, suola- ja happipitoisuudessa sekä pohjaan laskeutuvan lietteen määrässä, mutta niidenkään sitkeys ei riittänyt loputtomiin. 1900-luvun alussa ihmiset poimivat riutat lähes puhtaiksi ja jäljelle jääneet osterit nääntyivät vierasperäisiin tauteihin. Terveillä riutoilla uudet osterisukupolvet kasvavat edeltäjiensä kuorista muodosteiden kasojen päälle, missä ne saavat vakaan jalansijan eikä pohjaan vajoava liete peitä niitä. Kun osterien määrä hupeni, riutat lakkasivat kasvamasta ja vajosivat hiljalleen mutaan. Viimeisen 20-vuoden aikana ostereita on lukuisia kertoja yritetty palauttaa alkuperäisille asuinsijoilleen, mutta menestystä ei juuri saatu. Nyt Virginian merentutkimusinstituutin (VIMS) tutkijat David Schulte, Russell Burke ja Romuald Lipcius väittävät Science-tiedelehden Internetsivuilla julkistetussa artikkelissaan, että viisi vuotta sitten luoduille keinotekoisille alustoille on syntynyt maailman suurin keinotekoinen riutta, joka tarjoaa kodin 185 miljoonalle osterille.

VIMS:n kokeessa USA:n armeijan pioneerijoukot rakensivat riutat upottamalla pohjaan 25 – 45 korkuisen kerroksen osterinkuoria, jotka peittivät kaikkiaan 35 hehtaaria. Aiemmin alustana on käytetty vain ohutta kuorikerrosta, joka ei tarjoa osterin toukille paljonkaan tartuntapintaa. Lisäksi matalilla riutoilla osterit joutuvat suodattamaan vedestä paljon pohjamutaa, mikä kuluttaa niiden voimia ja altistaa ne taudeille. Pienet riutat uppoavatkin mutaan yleensä 3 – 5 vuodessa. Nyt rakennetut riutat ovat sen sijaan alkaneet luonnollisella tavalla kasvaa kuolleiden osterien kuorista.

Alun perin alueelta löydettiin vain kaksi osteria neliömetriltä, mutta heti tutkimusjakson ensimmäisenä vuotena toiveet heräsivät, sillä toukat selviytyivät hengissä kolme kertaa paremmin kuin etukäteen odotettiin. Nyt riutalla elää jo kolme osterisukupolvea, mikä tutkijoiden mukaan osoittaa, että kanta on vakiintunut. Parhaimmillaan on saavutettu tuhannen osterin tiheys neliömetriä kohti, kun vertailun vuoksi tehdyillä matalilla riutoilla jäädään viidesosaan tästä. Paikalliset virkistyskalastajat ja kalastusviranomaiset eivät yllättyneet hyvistä tuloksista, sillä heidän mukaansa osterien kasvatus on aiemmin onnistunut parhaiten pohjasta irti olevissa häkeissä.

Osterit kuuluvat vesistöjen avainlajeihin, sillä ne tarjoavat kaloille ja muille vesieläimille suojapaikkoja, kierrättävät ravinteita sekä suodattavat vettä. Osterien häviämistä onkin pidetty yhtenä suurimmista suistojen rehevöitymisen syistä. Marylandin yliopiston (UMCES) tutkija Roger Newell laski vuonna 1987, että viime vuosisadan alussa osterit pystyivät puhdistamaan koko lahden veden muutamassa päivässä, mutta 1980-luvulla siihen olisi kulunut yli vuosi.

Kaikki ongelmat eiivät kuitenkaan vielä ole ratkenneet, sillä suurien ja korkeiden keinotekoisten riuttojen rakentaminen vaatii paljon rahaa. Nyt tehty koe maksoi lähes 1,5 miljoonaa euroa ja koko Chesapeakenlahden alueelle niitä tarvittaisiin Schulten mukaan ehkä satakertainen määrä.

Lisäksi muut tutkijat muistuttavat, että kokeessa käytetty Great Wicommico –joki on ihannetapaus, joka tuottaa edelleen paljon osterin toukkia ja jonka virtaukset eivät kuljeta niitä suoraan merelle. Lisäksi vasta lähivuodet osoittavat todellisen menestyksen, sillä toistaiseksi vain harvat osterit ovat ylittäneet 75 millimetrin alamitan, jonka jälkeen ne ovat myyntikelpoisia ja myös todella lisääntymiskykyisiä.

Eniten tulevaisuudenpelkoa herättää kuitenkin Haplosploridium nelsoni –loisen aiheuttama tauti MSX. Esimerkiksi vuonna 1996 Great Wilmicon osterit tuottivat poikkeuksellisen paljon toukkia, mutta niistä lähes kaikki kuolivat muutamassa vuodessa. Sciencen haastattelussa alueen osterikantaa tarkkaileva virkamies James Wesson varoitti, että viime vuonna aikuisia yksilöitä alkoi kuolla koealueella, ja ennusti, että tauti tappaa yli 70 miljoonaa osteria marraskuuhun mennessä. Schulte työtovereineen kuitenkin vakuuttaa, että amerikanosterit ovat ennenkin kestäneet näitä tauteja varsin hyvin, jos ne eivät ole joutuneet kärsimään ihmisten toimista.

Lisää aiheesta

D. Schulte ym. www.sciencexpress.org, 30.7.2009
Alkuperäinen tutkimusraportti

Maryland Sea Grant College
Perustietoja Chesapeake Bayn ostereista

The Virginia Institute of Marine Science
Tutkijoiden oma lehdistötiedote

Kommentit

Ei kommentteja

Kirjaudu kommentoidaksesi