Kuinka yksityistetään merten kalat

Yksikkökohtaisilla, siirrettävillä kiintiöillä tarkoitetaan nimetyille henkilöille, yrityksille tai yhteisöille jaettuja saaliskiintiöitä, jotka esimerkiksi päästökaupasta poiketen myönnetään pitkäksi ajaksi kerrallaan ja prosenttiosuuksina koko sallitusta saalismäärästä. Yleensä näillä kiintiöillä voidaan käydä kauppaa ja niitä voidaan myös vaihtaa, minkä ansiosta markkinatalouden lait asettuvat palvelemaan kalojen suojelua. Pari vuotta sitten Kalifornian yliopiston taloustieteilijä Christopher Costello ja biologi Steven Gaines yhdistivät voimansa Havaijin yliopiston taloustieteilijän John Lynhamin kanssa etsiäkseen keinoja pelastaa maailman merien kalakannat. Keräämänsä aineiston perusteella he päättelivät, että kiintiöiden avulla hoidetuilla alueilla kalakannan romahtaminen oli kaksi kertaa epätodennäköisempää kuin vertailuryhmässä. Science-tiedelehdessä viime syksynä julkaistu tutkimus myös osoitti, että kiintiöiden menestys ei perustu siihen, että niitä on käytetty pelkästään alueilla, jotka muutenkin voivat hyvin. Lisäksi aiemmin kiintiöiden eduista on ollut vain satunnaista näyttöä, mutta Costello työtovereineen onnistui haalimaan kokoon yleiskatsauksen tilanteesta.

Yksikkökohtaiset kiintiöt otettiin laajassa mitassa käyttöön Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Islannissa 1980-luvun puolivälissä ja 1990-luvun alussa. Myöhemmin USA on noussut alan uranuurtajaksi. Sen sijaan kehittyvissä maissa kuten Meksikossa, Chilessä ja monissa Afrikan maissa on pääasiassa sovellettu samantyyppisiä menetelmiä: kalastusalueiden jakoa, tietyksi ajaksi myönnettyjä kalastusoikeuksia ja kalastusosuuskuntia. Kaiken kaikkiaan tutkimuksessa tarkasteltiin yli 11 000 kalakantaa, joista vain 121 kuului yksilöllisten kiintiöiden piiriin.

Costello työtovereineen kokosi tiedot maailman ammattikalastajien saaliista, kalakannoista ja alueista, joille on asetettu yksikkökohtaisia kiintiöitä, ja sovelsi kerättyyn aineistoon kahta lääketieteessä yleisesti käytettyä tutkimusmenetelmää. Ensiksi he vertailivat keskenään kalastusalueita, jotka muistuttivat toisiaan kaikilta muilta osin paitsi, että toisissa käytettiin yksikkökohtaisia kiintiöitä ja toisissa taas ei. Toisaalta he tarkastelivat yleisiä linjoja siitä, millaisia muutoksia keskimäärin tapahtui kiintiöiden asettamisen jälkeen.

Muu ei auta

Usein ylikalastusta on pyritty estämään asettamalla rajoituksia pyyntivälineisiin ja –aikoihin, mutta ne saattavat vain innostaa kalastajat painamaan entistä pitempää päivää, toimimaan ripeämmin tai etsimään saaliita entistä vaikeapääsyisemmistä paikoista. Toisaalta voidaan määrätä, kuinka paljon kalaa voidaan vuodessa kaikkiaan pyytää joltakin tietyltä alueelta. Tämä kuitenkin johtaa helposti varustelukierteeseen, kun kalastajat kilpailevat keskenään saadakseen kerätyksi itselleen mahdollisimman suuren osuuden kokonaispotista. He joutuvat ostamaan tavoiteltuun saaliiseen nähden suhteettoman tehokkaita laitteita, ja ylimitoitettuihin pyydyksiin myös tarttuu paljon arvottomia kaloja, joita ei varsinaisesti haluta saaliiksi.

Lisäksi kilpajuoksu kala-apajille johtaa usein siihen, että kalaa tulvii markkinoille kalastuskauden alkaessa, mikä polkee tällöin hintoja. Vastaavasti sen jälkeen, kun kokonaiskiintiö on täyttynyt, kuluttajat joutuvat tyytymään pakastekalaan.

Kilpailu saattaa myös johtaa vaaratilanteisiin, kun kalastajat eivät kiireessään ehdi huoltaa laitteittaan tai uhmaavat huonoa säätä. Pahimmillaan Alaskassa tyynenmerenpallaksen (Hippoglossus stenolepis) ja kuningasravun (Paralithodes camtschaticus) pyyntikausi oli tiivistynyt kahdeksi tai kolmeksi kuumeisen kiireen täyttämäksi päiväksi. Etenkin kuningasravun pyynnissä vakavaan loukkaantumiseen ja kuolemaan johtavia onnettomuuksia sattui niin usein, että siitä tuli yksi USA:n vaarallisimpia ammatteja.

Nyt kymmenen vuotta kiintiöiden asettamisen jälkeen tyynenmerenpallaksen kalastuskausi jakaantuu kahdeksalle kuukaudelle, pelastusoperaatioita tarvitaan 70 % vähemmän kuin ennen ja kuolemantapauksetkin ovat pudonneet 15 %. Kalastajat itse ovat jopa ehdottaneet, että kokonaissaaliskiintiötä pudotetaan 40 % nykyisestä, jotta kanta saa rauhassa toipua. Heidän mukaansa tulevaisuudessa toimenpide maksaisi itsensä takaisin

Erittäin hyvä muttei täydellinen

Yksikkökohtaisen kiintiön saanut kalastaja voi rauhassa odottaa otollisinta kalastushetkeä eikä hänen tarvita rynnätä apajille veren maku suussa heti kalastuskauden aluksi. Toisaalta jos kalakanta elpyy kokonaisuutena, myös yksittäisen kalastajan osuuden arvo kasvaa. Myös kalastuksenvalvojien työtä järjestely helpottaa, sillä selkeästi jaettujen kalastusoikeuksien noudattamista on ainakin periaatteessa helppo seurata.

Silti asiantuntijat korostavat, että yksikkökohtaiset kiintiöt tai mikään muukaan yksittäinen patenttiratkaisu ei ratkaise kaikkia kalastuksenhoidon ongelmia. Kiintiöjärjestelmän luominen onkin usein vaikeaa, ja esimerkiksi USA:ssa käynnistysvaihe kestää tyypillisesti 5 – 15 vuotta. Yleensä yhteisen omaisuuden yksityistämistä vastustetaan, ja jos valtiovalta sekaantuu siihen liian voimakkaasti, seurauksena saattaa olla poliittinen umpisolmu.

Suurimmaksi ongelmaksi nousee yleensä kiintiöiden oikeudenmukainen jakaminen. Yleensä jako tapahtuu päätöstä edeltäneiden vuosien saaliiden mukaan, mutta tällöin saattavat eniten hyötyä ne, jotka ovat kaikkein kiivaimmin harjoittaneet ryöstökalastusta. Toisaalta uusien yrittäjien on vaikeaa saada jalansijaa markkinoilta. Kiintiöt myös usein lopulta kerääntyvät suurille kalastusyhtiöille, jotka pystyvät ostamaan pienempiä kilpailijoita ulos markkinoilta. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa 80 % kiintiöistä on keskittynyt 10 %:lle luvanhaltijoista, ja Islannissa 700 kaikkiaan tuhannesta pienillä veneillä liikkuvista kalastajista myi osuutensa isoille kalastuslaivoille.

Vaikeinta järjestelmän käytännön toteutus on kansainvälisillä vesillä, sillä siellä valvontayrityksiä yksinkertaisesti huijataan liian helposti. Periaatteessa kansainvälisten vesien käyttöä säätelevät lait voitaisiin yrittää neuvotella uudestaan YK:ssa tai kalastus voitaisiin siellä jopa kokonaan kieltää. Rajut toimet eivät kuitenkaan välttämättä tuottaisi paljonkaan hyötyä, sillä vain kymmenesosa maailman kalansaaliista tulee aluevesirajojen ulkopuolelta.

Pikkuvikoja

Kiintiöjärjestelmän haavoittuvuutta osoittaa, että Australiassa ja Uudessa-Seelannissa kalakannat ovat romahtaneet, vaikka niihin on sovellettu kiintiöitä. Taloudellisten kannustimien tuloksena saattaa myös syntyä ei-toivottuja vääristymiä. Heikkolaatuisimmat kalat voidaan esimerkiksi heittää takaisin mereen saaliista saatavan voiton maksimoimiseksi. Yleensäkin vaihdettaviin osuuksiin perustuva järjestelmä voi houkutella keinottelijoita ja petkuttajia. Lisäksi jos kalastusalue kattaa useita hallinnollisia alueita kirjanpidon ja valvonnan tehokkuus heikkenee.

Toisaalta yhdelle lajille asetetut kiintiöt voivat ohjata kalastuspainetta muihin lajeihin, ja kaikille mahdollisille kaloille säädetyt rajoitukset taas tekevät valvontajärjestelmästä sietämättömän kalliin. Tähän liittyen käytännön kokemusta on vasta vähän, sillä yksikkökohtaisia kiintiöitä on pääasiassa käytetty vain kehittyneissä ja vakaissa maissa alueilla, joissa lajirunsaus ei ole kovin suurta.

Jos kyse on hitaasti lisääntyvästä kalalajista, kalastajat saattavat joka tapauksessa havitella nopeita voittoja pitkän tähtäimen tuottojen kustannuksella. Tämä kannattaa, jos pikavoitot voidaan sijoittaa muihin kohteisiin, jotka kannattavat paremmin kuin tasainen pienten saaliiden myyminen. Costello työtovereineen kuitenkin arvioi tämän lähinnä teoreettiseksi vaihtoehdoksi.

Lisää aiheesta

Duke University
Perustietoja

C. Costello ym. Science,19.9.2008, s. 1678 - 1681
Kiintiöt tarjoavat yhden tien kalakantojen pelastamiseen

J. Sills (toim.), Science,16.1.2009, s. 337 - 338
Lukijapalautetta edellisestä

Kommentit

Ei kommentteja

Kirjaudu kommentoidaksesi